Näyttelyarvostelu – Taidemuseo Holvi

Subjektiivinen näyttelyarvostelu – Taidemuseo Holvi
Päänäyttely: Martti Kapanen – Syrjäpoluilla
Sivunäyttely: Tuomas Hallivuo – Aina on kevät

(Teksti on pidennetty versio Pörssikurssista löytyvästä ”Subjektiivinen arvostelumatka taidemuseo Holviin” -artikkelista)

Jyväskylän taidemuseo Holvi löytyy aivan kävelykadun yläpäästä. Taidemuseossa on kaksi näyttelyä kerrallaan kahdessa kerroksessa.

Kukaan ei huomaa, kun astun sisään museon oviaukosta. Kassahenkilöt ovat uppoutuneet luoja ties mihin hallinnolliseen tehtävään. Minua ei kiinnosta heidän hallintansa. Minua kiinnostaa taide. Ryntään suoraapäätää alakerran tilaan, Tuomas Hallivuon näyttelyyn ”Aina on kevät”.

Salin ja museokaupan erottavalle väliseinälle on nostettu aina yksi teos, ikään kuin erottamaan kaupallisen ja taiteen, toimimaan muurina ja esittelyikkunana. Erotan teoksesta kankaita, verta, mustaa. Pystyn hahmottamaan teoksessa suden suun ääriviivat. Luen teoksen nimen valkoiselta pikkutaululta, sellaiselta taululta, joka on aina jokaisessa näyttelyssä tuomassa järjestystä näyttelyiden kaaosta vastaan. ”Peitetty ja sidottu”. Tämä käy, tämä on hyvä. Luiskahdan suurempaan saliin, jossa taitelijan muut teokset ovat näytillä.

Näky on mahtava. Kankaita liimailtu lomittain toistensa päälle, luoden epäsymmetrisiä kuvioita ja painostavaa tunnelmaa. Yksi seinä on täynnä maanisen oloisia piirustuksia, joiden viivat on tehty kuin taitelija olisi tiennyt vahaliituakryylinsa loppuvan hetkenä minä hyvänsä. Suurimmassa osassa teoksista hahmo tuijottaa kuin suoraan katsojaa kohti. Tarkistan lähimmän taulun nimen ”Neljä väriä”. Taulussa on vain mustaa ja beigeä. Uskaltaudun vielä lähemmäksi lukemaan tauluissa olevia kirjoituksia:

”this is my art im still alive”
“I hate myself and my paranoia”
“my art is shit”
“my art is shit”
“my art is shit”
”Housun prässit pitäisi olla niin terävät että kärpänen kuolee törmätessään siihen”

Tilassa on muitakin ihmisiä. He jutustelevat kevyesti ohimennen taiteilija käyttämästä tekniikasta, värien käyttämättömyydestä ja materiaaleista.

Minä tuijotan silmistä verta vuotavaa miestä, joka käskee sisäisten ääniensä pitämään turpansa kiinni.

Minua alkaa mietityttämään tämän kirjoituksen tarkoitus ja hyödyllisyys. Jokaisella vastaantulevalla asialla tulisi olla käyttökelpoisuus ja tarkoitus, sellainen ajatusrakennehan meille koulutuksemme puolesta luodaan tulevia työtehtäviämme varten. Alan epäillä, pystynkö sanomaan mitään merkityksellistä self-helppiä kirjoittaessani muiden taiteesta. Mikä on ”Neljän värin” mustan ja beigen käytön business implications? Voisiko housun prässit tuotteistaa kärpäsentappajiksi? Tuskin. Muistutan itselleni, että erään taiteen määritelmän mukaan sen tarkoitus on luoda tunteita ja saada ajattelemaan asioita muista näkökulmista kuin itselle tutuista ja turvallisista. Sen ei ole tarkoitus olla osa itselle sopivaa narratiivia tai suurempaa tarinaa. Nämä ovat asioita, jotka jokaisen tulee itse kokea uudelleen ja uudelleen, itseni mukaan luettuna.

Vedän henkeä. Lähden kohti päänäyttelyä, Martti Kapasen ”Syrjäpoluilla”. Ylös ylös ylös, yläkertaan!

Minut ottaa vastaan sadoista vauvoista koostuva maaninen katse. Hyvä aloitus.

Katselen ympärilleni. Näen hallin nurkkiin ripoteltuina erilaisia tauluja, niin perinteisempiä valokuvia kuin muotojen muodostamia kuvioita erilaisilla pinnoilla. On maisemakuvaa hylätyistä kylistä, lehtiartikkelikollaaseita Kuuban ohjuskriisistä, abstrakteja viivoja. Alakerran näyttelystä poiketen olen kuitenkin käynyt täällä jo aiemmin. Tiedän, minne mennä. Tiedän, missä herkut ovat. Tiedän, että minun on astuttava pimeään huoneeseen.

”Pimeä huone” on taidemuseon perällä oleva huone, jossa on usein päänäyttelyn mielenkiintoisimmat teokset. Teoksen ympärillä oleva tilahan vaikuttaa aina siihen, kuinka teos nähdään ja kuinka se vaikuttaa itse kuhunkin. ”Pimeässä huoneessa” teos tai teokset pääsevät usein ansaitsemalleen alustalle kauas hälinästä.

Pimeän huoneen valokuvien teossarjan nimi on ”Löytöjä ajasta”. Katson rakeisia kuvia maskeihin verhoilluista hahmoista metsässä, pellolla ja seisomassa hölmistyneenä antiikin rintapatsaiden keskellä. Viimeisissä kuvissa hahmot istuvat sohvalla kaasunaamarit päässään, kuin he yrittäisivät olla hengittämättä nykyajan toksista ilmaa. Metsäläiskansan kronologinen järjestys luolien ja metsien kautta sohvalle. Niin yksinkertaista, mutta hyvin toteutettuna vaikuttavan ahdistavaa. Astun ulos pimeästä huoneesta takaisin valoon. Pimeää huonetta vastapäätä on huone, jossa on käynnissä lasten taidetyöpaja. Opetuksen apuvälineenä jollakulla välähtää tabletti. Metsäläisten kehitys jatkuu.

Näyttelyiden kokonaisarvosana: ****
Taidemuseossa ilmainen sisäänpääsy perjantaisin. Tarkista näyttelyajat Holvin verkkosivuilta.

Teksti: Aapo Okkola
Kuva: Ilona Nurmi