Kesätyö ulkomailla

En ollut uskoa onneani kun tammikuussa allekirjoitin työsopimukseni. Kolme kuukautta Wienissä, Airberlinin alaisuudessa toimivassa lentoyhtiössä FlyNikissä markkinoinnin ja laskentatoimen osastoilla. Ihan mieletön tuuri ensimmäisen vuoden opiskelijalle. Nyt on kesän viimeinen päivä ja hyvä aika pysähtyä miettimään että mitä viimeisten kuukausien aikana oikein tapahtui ja kannattiko edes lähteä.

Työsopimuksessani luki, että työtehtäväni on ”tehdä mitä esimiehet käskevät”. Luulin ilmaisua valmiille sopimukselle tyypilliseksi muodolliseksi ympäripyöreydeksi, mutta lause kävikin aika kirjaimellisesti toteen. Kesän aikana olen toiminut esimerkiksi kääntäjänä, kirjanpitäjänä, arkistotyöntekijänä, varastotyöntekijänä, varastotyöntekijöiden esimiehenä, promoottorina, festivaalityöntekijänä, sihteerinä, mainosvideomallina, ”lentoemäntänä”, taloustutkijana… En varmasti muista nyt heti kaikkea ja en voi kuvata työtäni minään muuna kuin sinä että ”tein mitä esimiehet käskivät”. Jos ei muuta niin työ on ainakin ollut vaihtelevaa. Joskus istuin kaksi viikkoa yksin masentavassa kellarissa pakaten in-flight entertainment paketteja ja joskus lensin Berliiniin tekemään ja esiintymään Mission Impossible leffojen mainosvideossa. Joskus jakelin humalaiselle festariväelle liian pienessä t-paidassa flaiereita ja joskus tein tarkkaa tutkimusta Euroopan lentoyhtiöiden taloustilanteesta. Joo, vaihteleva voisi olla aika hyvin kuvaileva sana.

Itävallassa kausityöntekijöihin suhtauduttiin todella eri tavalla mitä olen Suomessa tottunut. Ensimmäisenä kuukautena olin tosiaan yksin kellarissa useamman viikon laittamassa korvatulppia ja lasten värityskirjoja pusseihin ja rukoilemassa että mielenterveys ei hylkää mua tänne. Välillä oli päiviä, jolloin arkistoin kuitteja kaksi tuntia ja kyselin seuraavat kuusi tuntia, että olisiko jollain jotain jota voisin tehdä, eikä kellään ollut. Eräs viikko kun pääsin viisipäiväiseltä, 60-tuntiselta työviikolta kotiin mielessä kävi että olisiko Suomessa edes laillista teettää näin pitkiä työpäiviä. Erityisesti, koska pohjoismaalaiselle keski-Euroopan (tai varmaan minkään muunkaan paikan) harjoittelijanpalkat eivät päätä huimaa. Takertumatta sen tarkemmin numeroihin voin kertoa, että olisin saanut lähes kolmikertaisen palkan olemalla Suomessa täysipäiväinen kassatyöntekijä.

Toisaalta oli päiviä, jolloin vilkaisin kuudelta kelloon ja huomasin että olisi pitänyt lähteä kotiin kaksi tuntia sitten, mutta työssä oli niin ihana flow päällä etten huomannut. En tiedä, kuinka usein Suomessa pyydetään täysin kokematonta kesätyöntekijää suorittamaan tutkimusta, jota esimiehet käyttävät lähteenä omassa työssään. Nämä hetket palkitsevat niin paljon, että ne jäävät varmasti kirkkaammin mieleen kuin huonot. Ja rahallisen palkan puutteen korvaan täältä saamallani työkokemuksella ja erityisesti työtodistuksella. Suomessa saamani työtodistukset ovat lähes poikkeuksetta päivämääriä, rasti ruudussa kohdassa ”hyvä työntekijä” ja esimiehen allekirjoitus. Flynikin todistus taas on yksityiskohtainen, vaatimattomalle suomalaiselle lähes kiusallisen ylistävä suositus lentoyhtiön ylimmältä taholta tulevaisuutta varten. Vasta työtodistukseni luettani ymmärsin, miksi paikalliset kausityöntekijät, opiskelijat, eivät nosta mellakoita saamastaan palkasta. Kesätyö ei ole kultakaivos heti tässä kaikki mulle nyt, vaan investointi tulevaisuuteen. Tätä mantraa hoen itselleni sitten kun syön syksyn näkkileipää ja makaronia.

 

Varsinaista kulttuurishokkia en joutunut Itävallassa kokemaan, joka ei kuitenkaan ole tavoiltaan mitenkään ihmeellisen kaukana Suomesta. Suurimpia eroja huomasin kuitenkin ajankäytössä. Ihmiset istuvat toimistolla usein iltaa myöten ja työtunnit ovat varmasti huikeita keskivertaisen suomalaisen työntekijän silmissä. Tätä voisi luulla ylivertaiseksi työmoraaliksi ja tunnollisuudeksi, kunnes on ollut päivittäin seuraamassa yli tunnin kestäviä lounaita ja ylipitkiä kahvihetkiä. Vessassa oli hankala käydä toimiston toisella puolella juuttumatta vartin small-talk hetkeen jonkun kollegan kanssa. Small talk on tunnetusti suomalaisille vähän hankala käsite, mutta vasta täällä huomasin miten konkreettinen ero on. Se mikä Suomessa on ”lähetitkö jo sen sähköpostin” oli Wienissä ”mitä teit viikonloppuna, ai vitsi miten kiva, kenen kanssa olit, harrastatko muuten purjehdusta, mun tytär on 15-vuotias, lähetitkö jo sen sähköpostin, tykkäätkö Klimtin taideteoksista?”. Tässä aspektissa putosin mukavasti välimuotoon, jossa vaikutan täällä kylmältä ja röyhkeältä, mutta Suomessa varmasti monelle ärsyttävältä turhalta höpöttäjältä.

Toinen huomattava ero oli suhtautuminen siihen miten ensinnäkään sain tämän työn. Sen enempää selittelemättä voin sanoa saaneeni tämän suhteilla. Ihan puhtaasti suhteilla, tietyllä tavalla jopa nepotismillä. Suomessa tätä on totuttu pitämään nolona, työ pitäisi ansaita osaamisella ja omilla ansioilla, mikä on tietenkin totta. Itävallassa asia oli aivan toisin. Suomalaisena, joka ei osaa saksaa, oli melko selkeää miten olin työpaikan saanut ja lähes kaikki tiesivät tarkkalleen kenelle olen sukua. Ne, jotka eivät tienneet saivat ensimmäisten viikkojen aikana tietää, sillä mut esiteltiin aina ”meidän suomalaisena kausityöntekijänä, herra x:n sukulaisena”. Useammin kuin multa kysyttiin mun nimeä, multa kysyttiin että mitä mun sukulaiselle kuuluu. Tietenkin tämä tuntui ihan kamalan nololta. Reilun kuukauden jälkeen kuitenkin tajusin, ettei mun suhteita tuotu esiin mua nolatakseen tai siksi että mun osaaminen kyseenalaistettaisiin. Tätä asiaa vaan oikeasti pidettiin hienona täällä, ilman mitään ilkeyttä mun tärkeimpänä meriittinä. Itävaltalaisille työn saamista ei pidetä suurimpana hankaluutena, vaan siinä menestymistä.

Opin nopeasti itävaltalaisten tavoille, huomasin käyttäväni sanaa ”koti” kun puhuin Wienin asunnostani ja päivät liikkuivat aika hyvin työn ympärillä. Kuitenkin viikonloppuisin tajusin enemmän olevani ulkomailla ja keksin jokaiselle vapaalle hetkelle uuden asian nähtäväksi. Näin kokemuksia tuli kasapäin enemmän kuin mitä Suomessa turvallisessa työpaikassa. Olen oikeastaan aika onnellinen, että pääsen hetkeksi kesälomaltani koulun penkille rentoutumaan. Ulkomaille lähteminen, matkan pituudesta huolimatta, ei ole koskaan tylsää jos siihen asennoituu niin. Kesätyö ulkomailla on paras keksimäni tapa yhdistää mielekäs tekeminen ja matkustaminen.

Summa summarum, kannattiko lähteä? Kannatti. Vaikka en osannut paikallista kieltä ja olin saanut työn ansaitsematta sitä. Vaikka välillä oli niin tylsää että meinasin repiä hiukset päästä ja välillä niin jännittävää että meinasin repiä jäljelle jääneet hiukset päästä. Kannatti lähteä vaikka maa oli ihan uusi, kaupunki oli ihan uusi ja kaikki ihmiset uusia, vieraita ja vieraskielisiä. Kliseisesti voisin lopettaa tämän siihen, että kannattaa ottaa jokaisesta tilaisuudesta kiinni, vaikka ne tuntuisivat miten älyttömiltä. Kannattaa lyödä kovilla panoksilla vetoa vielä kun siihen on nuorehkona opiskelijana varaa.

Toisen vuoden markkinoinnin opiskelija, joka nauraa häpeilemättä omille vitseilleen.

You must be logged in to post a comment